Eilen sitten saatettiin alkuun Saga ja Nea neitien yhteinen agitilyura. Käytiin ihan keskenämme hallilla esteitä ihastelemassa ja hienostihan se sujui. Nea on jo se verran touhunnut koirien kanssa, että kontakti Sagaan syntyi lähes välilttömästi (makupalojen hiukan autellessa asiaa). Into piukassa meidän pikku hienohelma -Saga siis- paineli esteeltä toiselle. Saga oli hallissa kolmatta kertaa ja esteitä kokeiltiin nyt toista kertaa. Hyvin näyttää oppi uppoavan, sillä ensimmäisellä kerralla tutustuttu puomi oli nyt jo lastenleikkiä. Remmissä tosin edettiin edelleen turhien riskien välttämiseksi -tällä neitokaisella kun ei ole juuri minkäänlaista itsesuojeluvaistoa korkeilla paikoilla...
Hyppyjen, puomin ja A-esteen lisäksi uskallauduttiin putken uumeniin. Lyhyeksi lytättynäkin tuo pimeä, tassujen alla rapiseva pötkö vaikutti aluksi aika hurjalle, mutta jo parin ruhtinaallisesti palkatun läpiryntäyksen jälkeen alkoi imu ja ajatua löytyä. Hiukan pidennettiinkin putkea, mutta mutkat jätettiin vielä tuleviin treeneihin.
Ensi viikolla neitikaksikko pääseekin sitten tositoimiin, kun junnuryhmä taas jatkaa harjoituksiaa Tainan johdolla. Peukut ja varpaat pystyyn, tästä parista toivottavasti kuullaan vielä :o)
Saga ja Nea!?!?! ...ei sentään, vaan omien kuvien puutteessa Potter-fanaatikko Team S lainaa kevennykseksi tämän sähköposteissa kiertelevän kolmepäisen naamiaskoiran...
Simo kävi myös samalla verestämässä muistoja. Pojan meno oli lähinnä luokkaa pommikone peltihallissa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta sitäkin hauskempaa. Positiivista oli huomata, että kontaktit muistettiin ottaa jopa puomilla, kaikki rimat pysyivät kannattimillaan ja kepeilläkin kierreltiin mallikkaasti ihan viimeiselle saakka. Vähemmän mairittelevaa oli se, että tämä kaikki tapahtui omaan tahtiin (eli täysillä) ja ihan Simon oman ratasuunnitelman mukaan ;o) Itselleni oli tässä näytöksessä varattu nähtävästi vain statistin rooli. Simon mopo keuli kunnolla ja touhu oli sen mukaista. Alkuhuuman jälkeen saatiin sentään pieni koukerorata suoritettua lähes yhteisymmärryksessä.
Mitenkään laiskuuttani puolustelematta keksin kuitenkin erään todella positiivisen asian. Simon lähes vuoden kestänyt agilitytauko on nimittäin painanut aikanaan orastelleen keinukammon unholaan. Keinu sujui hienosti ja rohkeasti ja itseasiassa vasta jälkeenpäin muistin siinä mitään ongelmia olleenkaan. ...tämä tässä taas todisteena myös ohjaajan ja psyykkisen puolen vaikutuksesta koiraan --- jospa se sitten olikin minulla se "keinukammo"???
Kommentit